BAROCOCO NOW!

Kulta-aika vai kullattu aika

Marie - Antoinette! Ranskan hovit ja kullatut, kakkuja notkuvat pöydät ja mahtipontisten tanssiaisten ekslusiivinen tunnelmatila. Olen ollut kiinnostunut rokokoon aikakaudesta niin kauan kuin muistan. Tuo kulttuurihistroiallinen aikasykli ei ole ainoastaan ruokkinut tyttömäisen herkkää ilon ja kauneuden laatua elämässäni, vaan on antanut tarkastelupintaa arjelle jossa toteutuu - tai jää toteutumatta olemisen sietämätön keveys.

Barokon aika sen sijaan liittyy voimakkaasti toiseen kotimaahani Italiaan. Lapsuuteni olen kuunnellut tuolle ajalle tyypillistä barokkimusiikkia Vivaldista Bachiin ja antanut sen mahtipontisuuden ja ylevän maskuliinisuuden maalaata dramaattisuudellaan ja varjoillaan mieleni maisemat, nostattaen mielikuvitukseni ja omnipotentian aallot hetkellisesti taivaisiin.

Elämä kulkee sykleissä, ja näin tapahtuu myös kulttuurihistoriallisessa kontekstissa.

En ole ainoa joka näkee ajassamme valtavan barokin ja rokokoon aikaisen kehomuiston ja tuolle ajalle omintakeisen, harvinaisen radikaalin ja polarisoidun laadun työntyvän esiin psyykeemme laidoillta. Näemme tätä sosiaalisissa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissakin rakenteissa, puhumattakaan henkilökohtaisen elämän paradokseista, ongelmista, ilmiöistä ja haasteista. Taidekentässä voimme myös tunnistaa barokin ajan inspiroineen monia kansainvälisiä taiteiljoita ja teoksia (vrt. Rosalia)

Tutkimuksessani dramatillisesti voimakas barokki kohtaa rokokoon intiimin, detaljirikkaan ja monitasoisen herkän kielen - siten että teokset voivat sekä provosoida että tarjota tilan aidolle reflektoinnille.

Mitä voimme nähdä, tunnistaa, muistaa - ehkä jopa oppia - historian ilmiöistä nykypäivässä.

Näyttelyni voi parhaimillaan herättää keskustelua vallitsevista, vuosituhansia jatkuneista valtarakenteista, sukupuolen ominaisuuksista,

identiteetistä, ruumiillisen tilan hallinnasta, materialismin ja henkisyyden yhteydestä ja erillisyydestä, kulutuskulttuurin keskiöstä, kulttuurillisista viitteistä sekä historiallisissa että nykyajan konteksteissa.

Teokset tarjoavat tilan kriittiselle keskustelulle, kuinka historialliset estetiikat toimivat nykyään tavalla, joka kyseenalaistaa ja mahdollisesti muuttaa katsojan suhteellisuutta valtaan, rooleihin, maskeihin, intiimiyteen ja sosiaaliseen tilaan.

Mitä itse asiassa teemme kun tanssimme ja juhlimme?

Haemme yhteyttä itseemme, toisiimme ja itse elämään. Usein unohtaen sen suoman autuuden tanssisalista ulos astuessamme.

Näyttelyssä tutkin myös barokin ja rokokoon visuaalista kieltä nykyaikaisessa kontekstissa - erityisesti maskuliinisuuden ja feminiinisyyden vuoropuhelun kautta sekä valtarakenteiden paljastumisen näyteikkunana. Teokset voivat herättää keskustelua polariteettien monimuotoisuudesta ja laaduista, kultaisen ajan aitoudesta ja valheellisuudesta, totuuden ja valheen tunnistamisesta, yhteiskunnallisista maskeista ja rooleista, turvan ja turvattomuuden vaikutuksesta ruumiseen ja sosiaaliseen vaikutusvaltaan sekä statukseen ja taloudelliseen hyvinvointiin. Maskuliinin ja femiinin energeettisestä eroavaisuudesta ja niiden mahdollisuudesta tasapainoon, eli ei-kiinteään fokuspisteeseen jossa elämä virtaa. Jumalallisuuden läsnäolosta pienessä ja suuressa, elävässä ja kiinteässä, sekä abstraktissa ja ei-näkyvässä muodossa.

Millaista on olla tilassa yhdessä mutta yksin? Entä yhteydessä mutta yksin ?

Tunnistammeko olemisen sietämättömän keveyden ja annammeko sille tilaa itsessämme ja elämässämme vai koemmeko niin suurta arvottomuutta pelkän olemisen tähden, ettemme voi sallia itsellemme iloa, ilman ansaintaa ( työn tekemisen eetos, status, uhrautuminen…), elämänvelkaa?

Olen kokenut Suomessa valtavan, kollektiivisen ja alitajuisen riittämättömyyden tunteen laskevan päällemme kelmun joka estää meitä iloitsemasta koko ruumiillamme - ihan vain olemassaolosta - ja selvin päin.

Olisiko se vielä sukupolvellemme mahdollista? Vapauttaa itsemme esi-isiemme ja äitiemme häpeän ja syyllisyyden taakasta ja antautua toisenlaisen, kokonaisvaltaisen hyvyyden äärelle, jossa luottamus elämään saisi toteutua tavalla, jota todistavat toistaiseksi vain ei-traumatisoituneet lapset, lapsenmieliset, mystikot ja narrit.

Olisiko meillä mahdollisuus löytää se kultainen keskitie - ei säädösten ja ulkoa annettujen / sisältäpäin kuultujen lakien tähden, vaan rajallisuutemme tunnistaen ja sitä kautta elämän kauneudelle ja monimuotoisuudelle antautuen. Luottaen, että olemme hengitettyjä ja kannettuja vaikka emme itse puuttuisi kaikkeen kaiken aikaa.

Voisimmeko vapautua illuusiosta nautinnon ja ruumillisuuden kautta, yhdistäen henkemme materiaan tavalla joka on luonnollista ja ominaista viattomuudelle ja tietoisuudelle, joka tunnistaa kullan sydämessään ja sydämensä kaikkialla.

Sallimmeko itsellemme vihdoin mahdollisuuden herätä kulta-aikaan joka ei toista itseään vaan luo rakkaudesta ja ilosta käsin jotain ihan uutta ja ylevää, poissulkematta mitään tai ketään.